pakko sulle on se myöntää, jos se mun oloo helpottais. onhan mun tietenki parempi olla ku tiedät sen.. mulla on ikävä sua ja sun aiheuttamaa iloa =) aina ajatus niistä hetkistä ja sanoista saa mun huuleen hymyn häivähdyksen kuitenki se katoaa ku muistan mitä taas aikaan sain. en saa enää kuulla nauruas, en nähdä iloista hymyä, kuulla ääntäsi lohduttavaa.. öisin susta untaki nään.joskus hetkiä menneitä kertaan, joskus toivemaista satua teen. aamuisin herään päällä kova ikävä. päiväkirja ei enää lohduta, ystävää ei enää ole joille kertoa vois, menetin senkin, mutta silti sille kokoajan pahaa oloa puran. se aina autto, se antoi aina vastauksen kun en tiennyt mitä tehdä, aina ymmärsi ja tuki. kuitenki pilasin sen vaik tiesin etten toista samankaltasta koskaan löytää vois... Monesti koittanu soittaa mutta aina menettäny rohkeuteni ku muistelen niitä sanoja jotka sanoit. no tottahan se on, ei mun tekoja voi millään vitun puhelulla parantaa tai paikata voi, vaikka välillä niin toivonkin voin kuvitella ilmettäs ku luet tätä, tiedän että oon susta sairas ja säälittävä, mut niinhän se varmaan onki.. sairas oon sen tiedän, säälittäväkin sen itse nyt huomaan.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti